Selinin ja kumppaneiden tuorein julkaisu, Kaappari-elokuva oli yksinäisen lauantai-illan mukavaa viihdettä juuri tänään. Tokihan kyseessä oli jälleen yksi "kiva pikku elokuva - ei klassikkoainesta", mutta olihan siinä koukkunsa, jotka liittyivät lähinnä ajan kuvaan ja asioihin, jotka ovat sittemmin muuttuneet. Ja toisaalta myös asioihin, jotka eivät ole sittemminkään mihinkään muuttuneet.
Lentoaseman huoltomiesten englanninkielen täydellinen puute johti melkoiseen turvallisuusongelmaan. Kaverit ihmettelivät miehissä, miksi jonkinlaisen ilmaisimen punainen valo välillä joidenkin matkustajien kohdalla vilkkuu ja yrittää kertoa jotakin. Manuaali olisi tämän selvittänyt, mutta se oli englanniksi, jota eksoottista kieltä ei huoltotiimissä osattu. Nykypäivänä lentomatkustajien tutkiminen on saavuttanut aivan vastakkaisen sfäärinsä. Itse muistan kuinka maailmassa ennen 911:ta jo vankka vyönsolki sai lontoolaisen rajavartijan tutkimaan yllekirjoittaneen tarkasti kannettavalla metallinpaljastimella. Nyt ei metallista valmistetun aseen kuljettaminen koneeseen pitäisi olla enää mahdollista.
Ensimmäisenä katsojan silmään varmasti osuu se, että tupakka palaa koko ajan ja ihan joka paikassa, kuten 70-80 -luvuilla vielä oli tapana. Toisaalta vasta vuonna 1995 Suomessa kiellettiin tupakointi työpaikoilla ja todellakin vasta vuonna 2006 tupakointia ravintoloissa rajoitettiin merkittävästi. Tokihan savun hengittäminen toisinaan moniakin kiinnostaa, mutta yhteisen tilan savuttomuus on ilman muuta saavutus, joka on kaikille parhaaksi loppupeleissä. Naapurin karhu harkitsee lähtevänsä vastaavalle tielle lähiaikoina, vaikkakin naapurin slaavilaiset luonteet todennäköisesti viittaavat tuleville tupakkalaeille kintaallaan. Ehkä ajan kanssa saavat jotakin aikaan.
Kuten arvioissa on todettu, ei Hissun esittämän päähenkilön hahmossa ole mitään hauskaa, ellei sitä sitten arvioida erittäin mustan huumorin valossa. Tokihan hahmon puheita ja pyrkimyksiä voi pitää hauskana vitsinä, mutta onhan taustalla niin vakava asia, ettei se ensimmäisenä tule mieleen. Onhan se fakta, että jos Aake Kalliala sanoo mitään hauskan viittaavaa, herättää se vähintään pienen naurun purkauksen. Vatasen Jussilla on näissä elokuva/TV-rooleissä käytössään vain yksi setti työkaluja, joista kaikki käytetään loppuun tässä toteutuksessa. Karim sen sijaan on hauskin Putous-hahmo tähän asti! Yllättäen tai odotetusti Armilla on avustajana vain se yksi setti käytössään ihan joka sekvenssissä. Ministeri sen sijaan hakee esikuvansa varmaankin nykyajasta, mikä käynee tämän kirjoituksen lopusta ilmi. Se pitää mainita, että nykyisin tällaisia asioita hoitava ministeri ei todellakaan ole tuo esikuva. Tämä nykyinen turvallisuudesta vastaava ministeri toki olisi jo aikaisessa vaiheessa ottanut asian hyvin haltuunsa ja jopa saanut asian päätökseen... ja siinä sivussa vaatinut nelosoluen myyntikieltoa, koska piuhasolmuinen majuri sen voimalla jaksoi kampanjaansa jatkaa näinkin pitkään ;-)
Elokuvan rankin kohta on ilman muuta lyhyt sekvenssi, jossa mitättömän ministeriviran haltija yrittää saada yhteyttä presidenttiin. Tuolloin vielä maan päämiehellä oli virallista valtaakin. Presidentin adjutantti kertoo ykköspampun olevan kiinni neuvotteluissa, vaikka tämä haahuileekin ulkona alusvaatteisillaan ymmärtämättä tämän hetken maailmanmenosta yhtikäs mitään. Surulliselta näyttää sekvenssin loppukohtaus, jossa iso koira kaataa Urkin maahan ja toinen adjutantti rientää apuun. Tällaista en muista suomalaisissa elokuvissa vielä tähän asti nähneeni. Tämä trauma sai muhia siis mielissämme yli 30 vuotta. On olemassa mahdollisesti kokonainen sukupolvi, jonka mielen sopukoissa sana Kekkonen on käsitteenä korvannut sanan presidentti... ja tämä on empiirisen havainnointini tulos!
Kyllähän tätä tekstiä riittäisi elokuvan teknisen puolen ruotimiseen ja lähes mihin tahansa, mutta vedetäänpä analogia nykypäivän politiikkaan. Ehkei vuoden 1978 liikenneministeri ollut toiminut suosittuna juontajana ennen ministerivirkaansa, mutta yksi asia on noista päivistä säilynyt täysin muuttumattomana. Tietyt, tai näkökulmasta riippuen kaikki poliitikot kantavat viime kädessä huolta viime kädessä lähinnä siitä, mitä he saavat median silmissä aikaan. Kyseinen ministeri oli koko episodin aikana täysin pihalla jopa lehdistötilaisuuden pitopaikasta, eikä kaapparikaan häiriintyneessä mielessään pitänyt siitä, että hyvin kevytsalkkuinen ministeri oli tekaistujen, valtiollisten dokumenttien allekirjoittajana. Tärkeintä oli saada itse antaa lausunto medialle tilanteen käänteistä.
Sama meno on jatkunut politiikassa sujuvasti kolme vuosikymmentä tuosta ja varmasti sata vuotta ennen tuota. Sama meno jatkuu myös paikalllispolitiikassa, kuten tilanne on ollut esimerkiksi koko Kriisimäen olemassaolon ajan. Rahaa on varaa edelleen syytää avokätisesti tarpeeseen kuin tarpeeseen. Ja valtuutettujan kuoro vain huokaa hallelujaa hiljaisesti paikoiltaan. Ainoa asia, jota alkuvuodesta on päivitelty on luottamuspaikkojen jako. Se kertoo tämän kriisitilassa olevan tuppukylän tilanteesta. Mutta eihän nykypäivän poliittinen tilanne tai uhkaava kriisi pienessä "syvän etelän" kaupungissa liity Kaappari-elokuvaan millään tavalla. Paitsi, että Riksun yli varmaankin huristeltiin kerran jos toisenkin kyseisenä pitkäperjantaina, eli siis oikeasti syyskuun aurinkoisena päivänä.
MT
