Mutta mikä eteen, jos se toinen kieli on tilanteessa väärä? Toivotammeko vuodenvaihteessa Suomeen saapuville kymmenille tuhansille venäläisturisteille: "Hejsan, välkommen till Finland. Hur står det till?" Pelkästään VR tuo maahan vuodenvaihteeksi 40000 matkailijaa vakiovuorojen lisäksi 28 lisävuorolla. Sanomattakin on selvää, että kyseessä on huomattava piristysruiske euron vanavedessä syvään painuvalle kansantaloudelle. Matkailijavirran vaikutus tuntuu paitsi itärajan tuntumassa myös Metropolialueella ja sen laimeilla reuna-alueilla asti.
Mutta paikoin vaativien turistien saamassa palvelussa on silmiinpistävä epäkohta, joka on pitkän johdannon jälkeen jo arvattavissakin. Itänaapurin vieraat kokisivat palvelun todella omakseen, jos saisivat sen omalla äidinkielellään. Toki erityisesti nuoremmat naapurit hallitsevat englannin kielen jo hyvin, mutta kaiken kaikkiaan kotoiseen, ubiikkiin Amerikan kielikylpyyn verrattuna valmiudet vieraskieliseen kanssakäymiseen ovat paikoin uuden ihmisen kanssa ongelmallisia. Niinpä asiointi venäjän kielellä tekisi lomamatkasta varmasti miellyttävämmän ja mikä parasta; kukkaron nyörit varmasti kuluisivat entistä joutuisammin.
Ja kuten alun kaskusta voi johtopäätellä, kaiken esteenä on nuorten oppimiskapasiteettia tässä valossa aivan turhaan varaavan pakkoruotsin tukahduttava vaikutus. Toki pitkään venyvät, ahkerat ahertajat hoitavat yhden vieraan kielin lisää, mutta suurille massoille tämä tuskin on mahdollista. Eli toisin sanoen nuorten tai muidenkin opiskelijoiden tuhlatessa rajoitettuja resurssejaan ruotsin kielen pakko-opiskeluun vapaaehtoinen venäjän opiskelu ei enää ole aito vaihtoehto. Itänaapurin maailmankielen opiskelu toisi varmasti työtä, näin väitän! Sen sijaan kahden marginaalisen erikoisuuden taitaminen ubiikin englannin lisäksi tuskin varsinaisesti tuo kellekään varmaa työtä. Jospa mekin täällä Pohjan perukoilla siirrymme pian nykyaikaan ja poistamme tämän historian hevonkaupan seurauksen takaisin historiankirjoihin.
MT
torstai 26. joulukuuta 2013
tiistai 15. lokakuuta 2013
Viiden tähden hotellista oikeaan vankilaan?
Tuore M.O.T. kertoi kuinka itänaapurien vangit ovat kovasti pahoittaneet mielensä, kun heitä on palautettu kotimaahansa kärsimään näillä main tekemiensä rötösten seuraamukset. Suomessa tosin kärsiminen on vain kuvainnollista, koska vankilat vastaavat ihan venkuloiden omien kuvaustenkin mukaan täysin viiden tähden hotellin puitteita. Toistaiseksi lähinnä etelänaapurin pikkuveljet ovat kokeneet tuon niin ikävän ilmaston muutoksen, koska itäinen isoveli ei ole lähtenyt uusimaan infrastruktuuriaan vankilat etunenässä, kuten täällä ja Virossa EU-rahoilla lienee tehty. Ohjelman otsikko lupasi hyvää, mutta todellisuudessa ns. dokumentin missiona olikin kertoa, kuinka monet ulkopuolisetkin ovat niin pahoittaneet mielensä, kun vankiparat ovat joutuneet kalteroiduista hotelleista vankilaoloihin. Eli värikoodattua propagandaa sai taas levittää ihan verovaroin kustannettuna. Vedottiin jopa ihmisoikeuksien rikkomuksiin ja annettiin ymmärtää Suomen toimineen väärin. Päinvastoin. Suunta on juuri oikea; kaikkien eteläisen veljeskansan venkuloiden palautusprosessit tulisi aloittaa heti miten, tavoitteena saada kaikki tuon EU-veljen kalterihotelleissamme "viruvat" asukit kotiutettua. Toisekseen itänaapurin vankiloita pitäisi nykyaikaistaa, tietenkin EU-rahalla, jotta siirrot tuohonkin suuntaan voitaisiin aloittaa lähitulevaisuudessa.
Ja mikä pahinta; vanki maksaa yhteiskunnalle noin 200 €/vrk, kun taas vanhainkodissa elinkautistaan viettävän vanhuksen hoitamiseen on suotu vain 181 €/vrk. Toki asukasmäärät ovat keskenään eri mittaluokassa, mutta siitä huolimatta vertailutulos on törkeä vääryys. Onhan selvää, että vartioidun päivähoidon kuluja pitäisi saada ehdottomasti alas ja toisaalta hyvinvointimme rakentajille suomiemme armopalojen tasoa nostaa. Mutta se onkin jo toinen tarina...
MT
Ja mikä pahinta; vanki maksaa yhteiskunnalle noin 200 €/vrk, kun taas vanhainkodissa elinkautistaan viettävän vanhuksen hoitamiseen on suotu vain 181 €/vrk. Toki asukasmäärät ovat keskenään eri mittaluokassa, mutta siitä huolimatta vertailutulos on törkeä vääryys. Onhan selvää, että vartioidun päivähoidon kuluja pitäisi saada ehdottomasti alas ja toisaalta hyvinvointimme rakentajille suomiemme armopalojen tasoa nostaa. Mutta se onkin jo toinen tarina...
MT
tiistai 11. kesäkuuta 2013
Kaupungin kaavoituspolitiikka tiensä päässä?
Riihimäen kaupungin nykyinen kaavoituspolitiikka on mitä ilmeisemmin tullut tiensä päähän. Kuten viime viikkojen tapahtumat ovat osoittaneet, pieneltä pinta-alalta ei oikein enää löydy raakamaata, jota kaupunki voisi hankkia edulliseen hintaan. Maa on kuitenkin omaisuutta, jota ei enää valmisteta, joten niukkuus on selviö. Nykyisessä tilanteessa on syytä alkaa pohtia uusia keinoja asian ratkaisemiseksi.
Kuten mielipidekirjoituksissakin on mainittu tarvitaan asian ratkaisemiseksi luovia keinoja ja uutta ajattelua. Valitettavasti kaavoituksesta ja maan hankinnasta on tehty vahvasti poliittinen kysymys, jonka juuret juontavat selvästi aina itsenäisyyden alkumetreille asti. Lisäksi vuosikymmenten tapa toimia painaa joissakin vaaoissa vahvasti. Toisaalta mitä muuta se kunnallispolitiikka perinteisesti on ollutkaan. Joka tapauksessa tonttimaan hankintaan tarvitaan uusia aloituksia ja innovatiivista ajattelua, kuten kaavoitusseminaarissakin olemme ylevästi maininneet... nimittäin jos haluamme tarjota omakotitontteja entiseen tahtiin.
”Kolmantena vaihtoehtona” voisi keskusteluissa makustella myös omakotiasumisen kasvun hillitsemistä siihen asti, kunnes suurin investointikierre on ohi. Eilenkin saimme valtuustossa kuulla Pertti Mäkelän sanoin muistutuksena asiaan liittyvää faktaa: uudet omakotiasujat tuottavat ”plussaa” kaupungin talouden tulokseen vasta 10-15 vuoden kuluttua. Näin ollen mielestäni maan hankinnan ja kaavoituksen kanssa on aivan turhaa hätäillä juuri tällä hetkellä. Uusien asuinalueiden infran rakentaminen maksaa maltaita, mihin meillä ei taida valitettavasti olla edes varaa, varsinkaan tuoreen osavuosikatsauksen lukujen valossa. Laitetaan siis jäitä hattuun.
Toisaalta, jos haluamme välttämättä kasvaa hinnalla millä hyvänsä, on syytä alkaa miettiä kaavoituksen politiikkaa uudella tavalla. Maankäyttösopimusten kautta kaupunki saisi itse asiassa ulkoistettua monta vaivaa ja tontteja olisi tarjolla hillittyyn tahtiin. Edellytyksenä koko kuviolle olisi toki se, että erityisesti kaupungille toiminta olisi kannattavaa ja tuottoisaa. Sitä se olisi samalla varmasti myös toiselle osapuolelle. Laitetaanpa asia mietintämyssyyn. Aiheeseen liittyy myös meitä paljon suurempia kysymyksiä, jotka voivat tehdä tämänkin keskustelun lähivuosina tarpeettomaksi. Palaan niihin myöhemmin.
MT
Kuten mielipidekirjoituksissakin on mainittu tarvitaan asian ratkaisemiseksi luovia keinoja ja uutta ajattelua. Valitettavasti kaavoituksesta ja maan hankinnasta on tehty vahvasti poliittinen kysymys, jonka juuret juontavat selvästi aina itsenäisyyden alkumetreille asti. Lisäksi vuosikymmenten tapa toimia painaa joissakin vaaoissa vahvasti. Toisaalta mitä muuta se kunnallispolitiikka perinteisesti on ollutkaan. Joka tapauksessa tonttimaan hankintaan tarvitaan uusia aloituksia ja innovatiivista ajattelua, kuten kaavoitusseminaarissakin olemme ylevästi maininneet... nimittäin jos haluamme tarjota omakotitontteja entiseen tahtiin.
”Kolmantena vaihtoehtona” voisi keskusteluissa makustella myös omakotiasumisen kasvun hillitsemistä siihen asti, kunnes suurin investointikierre on ohi. Eilenkin saimme valtuustossa kuulla Pertti Mäkelän sanoin muistutuksena asiaan liittyvää faktaa: uudet omakotiasujat tuottavat ”plussaa” kaupungin talouden tulokseen vasta 10-15 vuoden kuluttua. Näin ollen mielestäni maan hankinnan ja kaavoituksen kanssa on aivan turhaa hätäillä juuri tällä hetkellä. Uusien asuinalueiden infran rakentaminen maksaa maltaita, mihin meillä ei taida valitettavasti olla edes varaa, varsinkaan tuoreen osavuosikatsauksen lukujen valossa. Laitetaan siis jäitä hattuun.
Toisaalta, jos haluamme välttämättä kasvaa hinnalla millä hyvänsä, on syytä alkaa miettiä kaavoituksen politiikkaa uudella tavalla. Maankäyttösopimusten kautta kaupunki saisi itse asiassa ulkoistettua monta vaivaa ja tontteja olisi tarjolla hillittyyn tahtiin. Edellytyksenä koko kuviolle olisi toki se, että erityisesti kaupungille toiminta olisi kannattavaa ja tuottoisaa. Sitä se olisi samalla varmasti myös toiselle osapuolelle. Laitetaanpa asia mietintämyssyyn. Aiheeseen liittyy myös meitä paljon suurempia kysymyksiä, jotka voivat tehdä tämänkin keskustelun lähivuosina tarpeettomaksi. Palaan niihin myöhemmin.
MT
perjantai 31. toukokuuta 2013
Ei pakkolunastuksille - edelleenkään!
Lyhyt kannanotto jo joitakin viikkoja velloneeseen keskusteluun Kalmusta lienee paikallaan. Kuten ennen vaaleja julistin, en hyväksy yksityisen omaisuuden sosialisointia eli pehmeämmin sanottuna yksityisen maan hankkimista lunastusmenettelyllä. Ja näin vaalien jälkeen seison edelleenkin sanojeni takana: en hyväksy kyseisen kaltaisia pakkokeinoja, jotka kohdistuvat yksityiseen omaisuuteen.
Keskusteluissa on pakkolunastuksen "vastustajien leiristä" tuotu esiin se tosiasia, että tonttimaata on jonkin verran vielä jäljellä ja tiivistämällä sitä saadaan lisää. Toisaalta tiivistämistä on nimitetty postimerkkikaavoittamiseksi, mutta antaa palaa vaan; kyllä nimihirviöitä ja sanan muunnoksia Aamupostin toisinaan laihoille sivuille mahtuu.
Keskustelu on siis käynyt vuolaana kirjoittajien tai puhujien paaluttaessa kannanottojaan milloin minnekin suuntaan kenttäkarttaa. Ajatustenvaihdossa on jäänyt tarkalleen ottaen epäselväksi, kuinka selvästi maanomistajille on lähdetty tarjoamaan kaavoitussopimuksia. Näin meidän kesken voin melkeinpä arvailla, että kun ensimmäinen maanomistaja saa solmittua kaupungin kanssa tuottavan kaavoitussopimuksen, ovat kolmas ja neljäs pian jonossa oven takana. Ja niin edespäin... Jonkun pitäisi vaan saada maanomistajat innostumaan tuottoisasta yhteistyöstä. Melkeinpä voisi heittää pallon ilmaan. Maanomistajat: ottakaapa yhteyttä vaikka... hmm!!... kaupunginvaltuutettuun. Kevään jatkoja.
MT
(Julkaistu alunperin http://www.markotuominen.fi/blogi/2013/05/28/27)
maanantai 18. helmikuuta 2013
Pakkoruotsi vie хлеб:n suusta?
Tällä kertaa positiivisesti koettu venäläisinvaasio Loppiaisen tienoilla toi kansakunnan kahvipöytiin tutun pakkopullan. 400 000 vierasta palvellaan suomeksi tai englanniksi, kielillä jotka harvoin ovat yhteisiä tiskin molemmin puolin. 60-luvulta alkunsa saanut ns. pakkoruotsi käytännössä tekee palvelualalla nykyisin tuiki tarpeellisen venäjän kielen opiskelun mahdottomaksi. Nuorten aika tai kapasiteetti ei selvästikään riitä enää kolmannen vieraan kielen opiskeluun niiden kahden pakollisen lisäksi. Eikä tarjontaa englannin ja ruotsin opetuksen paineessa useinkaan edes ole.
Kielellisen monipuolisuuden korostaminen tässä keskustelussa ruotsin hyväksi on turhaa hurskastelua. Esimerkiksi Itä-Suomessa on huutava pula venäjänkielentaitoisista asiakaspalvelijoista, mutta kapasiteettia tai mahdollisuuksia kielen opettamiseen ei ole suotu. Loppiaisen venäläiset turistit jättivät Suomeen arviolta jopa yli 70 miljoonaa euroa, joten vaihtorahoista ei ole kysymys.
Ita-Suomen kuntien ryhmä haki poikkeuslupaa kokeilulle, jossa toisena vieraana kielenä olisi opetettu tuolla suunnalla harvoin kuullun ruotsin sijaan venäjää. Hanke ammuttiin heti alas hurskaasti ja oikeaoppisesti. Ministeri Gustafsson teki sen, mitä odotettavissa oli, piiloutui lain kirjaimen taakse. Sen sijaan esimerkiksi Jussi Niinistön kirjoitus asiasta valaisi vaihtoehtoja hyvin. Jos laki on todellakin on tällaisten kokeilujen ja uudenlaisen rajakaupan kehittämisen esteenä, niin ehkäpä lakia on muutettava. Erittäin kannatettava ajatus. Kun pienen vähemmistön etuja ajava ikivanha perinne on elinkeinoelämän kehittymisen esteenä, on aika keskustella perusteiden korjaamisesta. Keskustelu herännee kukkaansa varmasti lähivuosina. Ollaan kuulolla...;-)
Marko
Kielellisen monipuolisuuden korostaminen tässä keskustelussa ruotsin hyväksi on turhaa hurskastelua. Esimerkiksi Itä-Suomessa on huutava pula venäjänkielentaitoisista asiakaspalvelijoista, mutta kapasiteettia tai mahdollisuuksia kielen opettamiseen ei ole suotu. Loppiaisen venäläiset turistit jättivät Suomeen arviolta jopa yli 70 miljoonaa euroa, joten vaihtorahoista ei ole kysymys.
Ita-Suomen kuntien ryhmä haki poikkeuslupaa kokeilulle, jossa toisena vieraana kielenä olisi opetettu tuolla suunnalla harvoin kuullun ruotsin sijaan venäjää. Hanke ammuttiin heti alas hurskaasti ja oikeaoppisesti. Ministeri Gustafsson teki sen, mitä odotettavissa oli, piiloutui lain kirjaimen taakse. Sen sijaan esimerkiksi Jussi Niinistön kirjoitus asiasta valaisi vaihtoehtoja hyvin. Jos laki on todellakin on tällaisten kokeilujen ja uudenlaisen rajakaupan kehittämisen esteenä, niin ehkäpä lakia on muutettava. Erittäin kannatettava ajatus. Kun pienen vähemmistön etuja ajava ikivanha perinne on elinkeinoelämän kehittymisen esteenä, on aika keskustella perusteiden korjaamisesta. Keskustelu herännee kukkaansa varmasti lähivuosina. Ollaan kuulolla...;-)
Marko
lauantai 26. tammikuuta 2013
Kaapparin kyydissä
Selinin ja kumppaneiden tuorein julkaisu, Kaappari-elokuva oli yksinäisen lauantai-illan mukavaa viihdettä juuri tänään. Tokihan kyseessä oli jälleen yksi "kiva pikku elokuva - ei klassikkoainesta", mutta olihan siinä koukkunsa, jotka liittyivät lähinnä ajan kuvaan ja asioihin, jotka ovat sittemmin muuttuneet. Ja toisaalta myös asioihin, jotka eivät ole sittemminkään mihinkään muuttuneet.
Lentoaseman huoltomiesten englanninkielen täydellinen puute johti melkoiseen turvallisuusongelmaan. Kaverit ihmettelivät miehissä, miksi jonkinlaisen ilmaisimen punainen valo välillä joidenkin matkustajien kohdalla vilkkuu ja yrittää kertoa jotakin. Manuaali olisi tämän selvittänyt, mutta se oli englanniksi, jota eksoottista kieltä ei huoltotiimissä osattu. Nykypäivänä lentomatkustajien tutkiminen on saavuttanut aivan vastakkaisen sfäärinsä. Itse muistan kuinka maailmassa ennen 911:ta jo vankka vyönsolki sai lontoolaisen rajavartijan tutkimaan yllekirjoittaneen tarkasti kannettavalla metallinpaljastimella. Nyt ei metallista valmistetun aseen kuljettaminen koneeseen pitäisi olla enää mahdollista.
Ensimmäisenä katsojan silmään varmasti osuu se, että tupakka palaa koko ajan ja ihan joka paikassa, kuten 70-80 -luvuilla vielä oli tapana. Toisaalta vasta vuonna 1995 Suomessa kiellettiin tupakointi työpaikoilla ja todellakin vasta vuonna 2006 tupakointia ravintoloissa rajoitettiin merkittävästi. Tokihan savun hengittäminen toisinaan moniakin kiinnostaa, mutta yhteisen tilan savuttomuus on ilman muuta saavutus, joka on kaikille parhaaksi loppupeleissä. Naapurin karhu harkitsee lähtevänsä vastaavalle tielle lähiaikoina, vaikkakin naapurin slaavilaiset luonteet todennäköisesti viittaavat tuleville tupakkalaeille kintaallaan. Ehkä ajan kanssa saavat jotakin aikaan.
Kuten arvioissa on todettu, ei Hissun esittämän päähenkilön hahmossa ole mitään hauskaa, ellei sitä sitten arvioida erittäin mustan huumorin valossa. Tokihan hahmon puheita ja pyrkimyksiä voi pitää hauskana vitsinä, mutta onhan taustalla niin vakava asia, ettei se ensimmäisenä tule mieleen. Onhan se fakta, että jos Aake Kalliala sanoo mitään hauskan viittaavaa, herättää se vähintään pienen naurun purkauksen. Vatasen Jussilla on näissä elokuva/TV-rooleissä käytössään vain yksi setti työkaluja, joista kaikki käytetään loppuun tässä toteutuksessa. Karim sen sijaan on hauskin Putous-hahmo tähän asti! Yllättäen tai odotetusti Armilla on avustajana vain se yksi setti käytössään ihan joka sekvenssissä. Ministeri sen sijaan hakee esikuvansa varmaankin nykyajasta, mikä käynee tämän kirjoituksen lopusta ilmi. Se pitää mainita, että nykyisin tällaisia asioita hoitava ministeri ei todellakaan ole tuo esikuva. Tämä nykyinen turvallisuudesta vastaava ministeri toki olisi jo aikaisessa vaiheessa ottanut asian hyvin haltuunsa ja jopa saanut asian päätökseen... ja siinä sivussa vaatinut nelosoluen myyntikieltoa, koska piuhasolmuinen majuri sen voimalla jaksoi kampanjaansa jatkaa näinkin pitkään ;-)
Elokuvan rankin kohta on ilman muuta lyhyt sekvenssi, jossa mitättömän ministeriviran haltija yrittää saada yhteyttä presidenttiin. Tuolloin vielä maan päämiehellä oli virallista valtaakin. Presidentin adjutantti kertoo ykköspampun olevan kiinni neuvotteluissa, vaikka tämä haahuileekin ulkona alusvaatteisillaan ymmärtämättä tämän hetken maailmanmenosta yhtikäs mitään. Surulliselta näyttää sekvenssin loppukohtaus, jossa iso koira kaataa Urkin maahan ja toinen adjutantti rientää apuun. Tällaista en muista suomalaisissa elokuvissa vielä tähän asti nähneeni. Tämä trauma sai muhia siis mielissämme yli 30 vuotta. On olemassa mahdollisesti kokonainen sukupolvi, jonka mielen sopukoissa sana Kekkonen on käsitteenä korvannut sanan presidentti... ja tämä on empiirisen havainnointini tulos!
Kyllähän tätä tekstiä riittäisi elokuvan teknisen puolen ruotimiseen ja lähes mihin tahansa, mutta vedetäänpä analogia nykypäivän politiikkaan. Ehkei vuoden 1978 liikenneministeri ollut toiminut suosittuna juontajana ennen ministerivirkaansa, mutta yksi asia on noista päivistä säilynyt täysin muuttumattomana. Tietyt, tai näkökulmasta riippuen kaikki poliitikot kantavat viime kädessä huolta viime kädessä lähinnä siitä, mitä he saavat median silmissä aikaan. Kyseinen ministeri oli koko episodin aikana täysin pihalla jopa lehdistötilaisuuden pitopaikasta, eikä kaapparikaan häiriintyneessä mielessään pitänyt siitä, että hyvin kevytsalkkuinen ministeri oli tekaistujen, valtiollisten dokumenttien allekirjoittajana. Tärkeintä oli saada itse antaa lausunto medialle tilanteen käänteistä.
Sama meno on jatkunut politiikassa sujuvasti kolme vuosikymmentä tuosta ja varmasti sata vuotta ennen tuota. Sama meno jatkuu myös paikalllispolitiikassa, kuten tilanne on ollut esimerkiksi koko Kriisimäen olemassaolon ajan. Rahaa on varaa edelleen syytää avokätisesti tarpeeseen kuin tarpeeseen. Ja valtuutettujan kuoro vain huokaa hallelujaa hiljaisesti paikoiltaan. Ainoa asia, jota alkuvuodesta on päivitelty on luottamuspaikkojen jako. Se kertoo tämän kriisitilassa olevan tuppukylän tilanteesta. Mutta eihän nykypäivän poliittinen tilanne tai uhkaava kriisi pienessä "syvän etelän" kaupungissa liity Kaappari-elokuvaan millään tavalla. Paitsi, että Riksun yli varmaankin huristeltiin kerran jos toisenkin kyseisenä pitkäperjantaina, eli siis oikeasti syyskuun aurinkoisena päivänä.
MT
Lentoaseman huoltomiesten englanninkielen täydellinen puute johti melkoiseen turvallisuusongelmaan. Kaverit ihmettelivät miehissä, miksi jonkinlaisen ilmaisimen punainen valo välillä joidenkin matkustajien kohdalla vilkkuu ja yrittää kertoa jotakin. Manuaali olisi tämän selvittänyt, mutta se oli englanniksi, jota eksoottista kieltä ei huoltotiimissä osattu. Nykypäivänä lentomatkustajien tutkiminen on saavuttanut aivan vastakkaisen sfäärinsä. Itse muistan kuinka maailmassa ennen 911:ta jo vankka vyönsolki sai lontoolaisen rajavartijan tutkimaan yllekirjoittaneen tarkasti kannettavalla metallinpaljastimella. Nyt ei metallista valmistetun aseen kuljettaminen koneeseen pitäisi olla enää mahdollista.
Ensimmäisenä katsojan silmään varmasti osuu se, että tupakka palaa koko ajan ja ihan joka paikassa, kuten 70-80 -luvuilla vielä oli tapana. Toisaalta vasta vuonna 1995 Suomessa kiellettiin tupakointi työpaikoilla ja todellakin vasta vuonna 2006 tupakointia ravintoloissa rajoitettiin merkittävästi. Tokihan savun hengittäminen toisinaan moniakin kiinnostaa, mutta yhteisen tilan savuttomuus on ilman muuta saavutus, joka on kaikille parhaaksi loppupeleissä. Naapurin karhu harkitsee lähtevänsä vastaavalle tielle lähiaikoina, vaikkakin naapurin slaavilaiset luonteet todennäköisesti viittaavat tuleville tupakkalaeille kintaallaan. Ehkä ajan kanssa saavat jotakin aikaan.
Kuten arvioissa on todettu, ei Hissun esittämän päähenkilön hahmossa ole mitään hauskaa, ellei sitä sitten arvioida erittäin mustan huumorin valossa. Tokihan hahmon puheita ja pyrkimyksiä voi pitää hauskana vitsinä, mutta onhan taustalla niin vakava asia, ettei se ensimmäisenä tule mieleen. Onhan se fakta, että jos Aake Kalliala sanoo mitään hauskan viittaavaa, herättää se vähintään pienen naurun purkauksen. Vatasen Jussilla on näissä elokuva/TV-rooleissä käytössään vain yksi setti työkaluja, joista kaikki käytetään loppuun tässä toteutuksessa. Karim sen sijaan on hauskin Putous-hahmo tähän asti! Yllättäen tai odotetusti Armilla on avustajana vain se yksi setti käytössään ihan joka sekvenssissä. Ministeri sen sijaan hakee esikuvansa varmaankin nykyajasta, mikä käynee tämän kirjoituksen lopusta ilmi. Se pitää mainita, että nykyisin tällaisia asioita hoitava ministeri ei todellakaan ole tuo esikuva. Tämä nykyinen turvallisuudesta vastaava ministeri toki olisi jo aikaisessa vaiheessa ottanut asian hyvin haltuunsa ja jopa saanut asian päätökseen... ja siinä sivussa vaatinut nelosoluen myyntikieltoa, koska piuhasolmuinen majuri sen voimalla jaksoi kampanjaansa jatkaa näinkin pitkään ;-)
Elokuvan rankin kohta on ilman muuta lyhyt sekvenssi, jossa mitättömän ministeriviran haltija yrittää saada yhteyttä presidenttiin. Tuolloin vielä maan päämiehellä oli virallista valtaakin. Presidentin adjutantti kertoo ykköspampun olevan kiinni neuvotteluissa, vaikka tämä haahuileekin ulkona alusvaatteisillaan ymmärtämättä tämän hetken maailmanmenosta yhtikäs mitään. Surulliselta näyttää sekvenssin loppukohtaus, jossa iso koira kaataa Urkin maahan ja toinen adjutantti rientää apuun. Tällaista en muista suomalaisissa elokuvissa vielä tähän asti nähneeni. Tämä trauma sai muhia siis mielissämme yli 30 vuotta. On olemassa mahdollisesti kokonainen sukupolvi, jonka mielen sopukoissa sana Kekkonen on käsitteenä korvannut sanan presidentti... ja tämä on empiirisen havainnointini tulos!
Kyllähän tätä tekstiä riittäisi elokuvan teknisen puolen ruotimiseen ja lähes mihin tahansa, mutta vedetäänpä analogia nykypäivän politiikkaan. Ehkei vuoden 1978 liikenneministeri ollut toiminut suosittuna juontajana ennen ministerivirkaansa, mutta yksi asia on noista päivistä säilynyt täysin muuttumattomana. Tietyt, tai näkökulmasta riippuen kaikki poliitikot kantavat viime kädessä huolta viime kädessä lähinnä siitä, mitä he saavat median silmissä aikaan. Kyseinen ministeri oli koko episodin aikana täysin pihalla jopa lehdistötilaisuuden pitopaikasta, eikä kaapparikaan häiriintyneessä mielessään pitänyt siitä, että hyvin kevytsalkkuinen ministeri oli tekaistujen, valtiollisten dokumenttien allekirjoittajana. Tärkeintä oli saada itse antaa lausunto medialle tilanteen käänteistä.
Sama meno on jatkunut politiikassa sujuvasti kolme vuosikymmentä tuosta ja varmasti sata vuotta ennen tuota. Sama meno jatkuu myös paikalllispolitiikassa, kuten tilanne on ollut esimerkiksi koko Kriisimäen olemassaolon ajan. Rahaa on varaa edelleen syytää avokätisesti tarpeeseen kuin tarpeeseen. Ja valtuutettujan kuoro vain huokaa hallelujaa hiljaisesti paikoiltaan. Ainoa asia, jota alkuvuodesta on päivitelty on luottamuspaikkojen jako. Se kertoo tämän kriisitilassa olevan tuppukylän tilanteesta. Mutta eihän nykypäivän poliittinen tilanne tai uhkaava kriisi pienessä "syvän etelän" kaupungissa liity Kaappari-elokuvaan millään tavalla. Paitsi, että Riksun yli varmaankin huristeltiin kerran jos toisenkin kyseisenä pitkäperjantaina, eli siis oikeasti syyskuun aurinkoisena päivänä.
MT
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)